Siirry pääsisältöön

Gilda Gray - Shake it, girl!

Gilda neljävuotiaana, taitavan Ida Lehtosen kuvaamana omassa elementissään, metsästyskoirana. Tulee hieman viiveellä tämä kertomus vuodelta 2020, mutta tämän hienon kuvan myötä sitä kelpaa muistella.


Gilda sai juuri ennen koronan eskaloitumista tehdyn saksanmatkan seurauksena alkuvuodesta 2020 kahdeksan touhukasta pentua, joista yksi jäi kotiin kasvamaan. Pentujen jälkeen alkoi määrätietoinen kuntoutuminen syksyn metsästys- ja koekauteen. Gilda oli esittänyt hienoja otteita jo edellisenä syksynä, sen haku oli vauhdikasta ja laajaa ja riistaa löytyi. Myönnettäköön, että hieman pelotti, miten pennutus oli vaikuttanut narttuun ja varsinkin sen hakuun. Gilda on iso ja raskas narttu, joten sen pitää olla fyysisesti huippukunnossa, jotta sen vinttikoiramaisen laajan liikeradan tempo riittää koetuomarien silmään tiheämmin tikkaavien saksanseisojien rinnalla. Jos pennut olisivat jättäneet siihen hitustakaan laiskanpuolskeutta, niin haaveet korkeimmista tuloksista saisi nakata samaan kuoppaan, minne keskivertoweimarin omistajan tuloshaaveet yleensä haudataan. Syksy kuljettiin pääasiassa metsässä, missä fyysinen kunto saatiin kohdilleen. Hyvien tilanteiden bonuksena myös avanssiin oli tullut sopivat ponnekkuutta.


Ensimmäiseen peltokokeeseen mentiin suoraan paluumatkalla pohjoisen kairasta. Suoritus oli lupaava, mutta ei ihan nappisuoritus; haku laajeni pellolla jopa liian laajaaksi ja työskentely turhan itsenäiseksi. Riistatyöt olivat hyviä, mutta viimeinen riistatyö huikean näyttävän jäljittämisen jälkeen päätyi paukkunoutoon. Seuraavassa kokeessa Gildalle herui hakuaikaa niukanlaisesti, sen itsenäinen ja rikkonainen haku ja nihkeät avanssit eivät miellyttäneet tuomaria. Parin varttitunnin erän aikana ehdittiin kuitenkin tekemään neljä riistatyötä, joten ei se varsinaisesti huonosti mennyt.


Taas vähän treenattiin ja mietittiin kuvioita uusiksi. Välillä olin jo heittää hanskat tiskiin, kun mietin, että koiran haku ei vain kertakaikkiaan ole kokeisiin soveltuvaa. Kerrankin käsissä on aidosti laajahakuinen ja vauhdikas weimari, mutta siltä puuttuu kuvio ja se on vaikeasti ohjattavissa. Ensiksi mainitusta saan syyttää itseäni, sillä koulutuksellisesti tuohon olisi varmasti voinut jossain määrin puuttua. Se, miks en siihen puuttunut, johtuu juurikin siitä, että en missään nimessä halunnut rajoittaa sen menohaluja, ettei laajuus ja vauhti kärsisi. Ohjattavuusongelmaankin on syynsä, eikä kyse ole pelkästään weimarimaisesta luupäisyydestä, Gildalla vaikuttaisi nimittäin olevan kuulon alentuma, se on arkea seuratessa ihan ilmiselvää; Gilda reagoi todella huonosti mihinkään ääniärsykkeisiin, se huomaa viimeisenä pihaan tulevat autot, pilliin se ei noteeraa enää mitenkään, eikä se herää edes jääkaapinoven avaukseen. Sen sijaan siitä on tullut loistavat lukemaan elekieltä ja se peilaa hyvin muiden koirien reaktioita. Käsimerkeillä pärjätään metsällä hyvin ja itseasiassa avanssikin saatiin syksyn aikana metsälinnuilla aukeamaan hyvin, kun Gilda kysyi katseella etenemisluvan, jonka annoin sitten käsimerkillä.


Suunnitelmissa oli loppusyksylle vielä pari tapahtumaa. Toinen niistä oli Ladies' Trial, jonka ensimmäisen ilmoittautumisen olin jo perinteiseen tapaan missannut koepaikkojen täytyttyä ennätysnopeasti. Laskin kuitenkin peruutusten varaan, ja niin vain saatiin paikka aivan viime hetkillä. Olen tuohon naisohjaajille tarkoitettuun kilpailuun osallistunut kerran aiemmin. Silloin kisassa lainakoiralla, Saulin Riitulla ja kyseessä allekirjoittaneelle ihan ensimmäinen startti voittajaluokassa. Tuloksena silloin VOI1-tulos, finaalipaikka ja loppujen lopuksi koko kilpailun voitto, joten asettihan se tavallaan jonkunlaisen tulostavoitteen osallistumiselle.


Ladies' Trial 2020 käytiin Pohjanmaan lakeuksilla, mutta se ei haitannut, tiesin, että koiran haku riittää kyllä. Sen sijaan hieman jännitti, miten toisinaan tahmeat avanssit riittävät virkeille luonnon linnuille, tai että miten hyvin koira on itsenäisyydessään tällä kertaa ohjattavissa. Koepäivä meni kuitenkin hienosti, haussa laajuus riitti hyvin ja töitä saikin tehdä, sillä lintuja ei ihan ylenmäärin löytynyt, kuitenkin riittävästi ja niille mallikkaat riistatyöt. Tulosta en uskaltanut arvailla, mutta koiran suoritukseen olin tyytyväinen, joten tottakai finaaliin pääsystä elättelin toiveita, AVO1 tulos oli silti upea yllätys. Ilon määrää en voi edes kuvailla, Gilda on ensimmäinen koirani, jonka kanssa pääsemme jatkossa kilpailemaan voittajaluokassa. Pääsy LT-finaaliin tuntui sillä hetkellä ihan toisarvoiselta seikalta.


Finaalipäivän aamun tunnelma oli melko kilpailuhenkinen ja tunsin olevani harmaan koirani kanssa saksanseisojien keskellä ja luultavasti ainoana ei-pohjanmaalaisena aivan väärässä paikassa. No ei auttanut, kuin nostaa häntä pystyyn ja lähteä tekemään omaa suoritusta. Yritin lohduttautua, että finaalipäivään pääsy oli jo hieno saavutus, vaikka lähtökohtaisesti tuntui, että päivä tulee meidän osalta päättymään nopeasti. Taisimme startata semifinaaliryhmämme kolmantena koirakkona. Meitä edeltävät koirat tekivät hyvät riistatyöt ennen meitä, joten paineet oli kovat. Gilda lähti liikkeelle tuttuun tyyliinsä vähän puolitehoilla ja heitti pari epämääräistä lenkkiä edessäni ikään kuin kysyen, että mikä meininki, mihin mennään, mutta kun huitaisin sille kädelleni, että alahan laputtaa, ei se enempää tarvinnut. Menoon tuli silmän räpäyksessä määrätietoinen ote, se hävisi nopeasti törmän taakse ja suikkasi luultavasti jokitörmään. Odottelimme ja aika tuntui tuskallisen pitkältä, koiraa ei näy ei kuulu. Sanoin tuomarille, että se on linnulla. Sykkeet oli korkealla, eikä minulla ollut mitään käsitystä, kumpaan suuntaan jokitörmää koira oli mahtanut lähteä. Tiesin, että kyllä se hakemaan tulee jossain vaiheessa, mutta pakko sitä oli kuitenkin lähteä etsimään, kello kävi... Ehdimme kulkea tovin jokivartta pitkin, tietenkin väärään suuntaa, kun Gilda tuli hakemaan minua takaamme. Sillä oli selvästi ”asiaa” ja se lähti vähän turhan vauhdikkaasti viemään minua linnulle. Suunta oli kuitenkin nyt tiedossa ja koira löytyi pian seisonnalta joen varren tiheiköstä. Siitä käynnistyi piiiiitkä avanssi fasaanin juostessa edessä. Kaikista tilanteista juuri se kamalin, ja pelkäsin loppuun asti, ettei Gildan röykeys riitä saamaan lintua siivittymään. Tuin voimieni edestä Gildan etenemistä, välillä tuntui, että saan vähintäänkin sydänkohtauksen koiran mukana juostessani. En saanut kohtausta, sen sijaan saimme linnun siivittymään. Pudotus olisi ollut kova lisä suoritukseen, mutta fiilis oli joka tapauksessa huikea, sillä tiesin, että Gilda oli juuri antanut erinomaisen näytön ja taistelimme finaalipaikasta.


Ihan hirveästi en siitä eteenpäin muista. Toki sen, että saimme finaalipaikan. Omista suorituksista muistan ensimmäisen erän pyytilanteen, miten Gilda kohta irti päästyään alkoi peilaamaan parvea ja miten tilanne päätyi siihen, että pyllähdin koiraa lähestyessäni rytinällä syvään ojaan ja sain parven karkkoamaan. Koira lintujen siivittyessä rauhallisesti paikoillaan, joten saimme jatkoa seuraavassa erässä. Toisessa tilanteessa riistapellossa Gilda pääsi taas nopeasti linnulle, nopea jäljitys pellossa ja lintu piikkiin, siihen hyvä eteneminen, lintu ilmaan ja ampuja hoiti tehtävänsä. Pudotus, johon moitteeton nouto. Tres bueno!


Kahdeksan semifinaalikoirakon ryhmässa seitsemän muuta olivat kaikki lk saksanseisojia, minun harmaa koirani, väheksytyn pienrodun edustaja selvitti tiensä finaaliin, ja siellä kolmen parhaan koiran joukkoon. Se oli mannaa se!



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Weimarinpennusta metsästyskoiraksi

Pyydettiin taannoin kirjoittamaan rotuyhdistyksen verkkolehteen jotain otsikkoon sopivaa, ilmeisestikin siksi, että metsästäväksi weimaristiksi tiedetään ja kokeissakin on muutaman weimarin kanssa tullut pyörähdettyä ja joskus ihan hyvillä tuloksillakin. Tykkään touhuta koirien kanssa ja varsinkin pentuaika on ihan mahtavaa aikaa. Kaikki tekeminen tähtää siihen, että koira on arjessa mukava kaveri ja jos se sellaiseksi osoittautuu, niin sillä on edellytykset olla mukava kaveri myös metsästystilanteessa. Kuva: Piia Ketvell Omaan kaiketi ihan kohtuulliset tiedot koiran kouluttamisesta, mutta en ole mitenkään erityisen perehtynyt erilaisiin koulutusteorioihin enkä orjallisesti liputa minkään menetelmän nimiin. Pyrin etenemään positiivisen vahvistamisen kautta, mutta tarvittaessa oikaisen mutkia ja yksinkertaisesti näytän koiralle, kuinka sen tulee toimia, sen sijaan, että jaksaisin lähteä ihan kaikkea opettamaan takaperin ketjuttamalla. Uskon edelleen johtajuuteen, vaikka sellainen usko

Ukkospentueen komea isä Ukko

Gildan 29.7.2022 syntyneen pentueen isäksi valikoitui ranskantuonti kutsumanimeltään Ukko, FI MVA HeJW-18 JV-18 Newton Des Fantomes Gris De La Selune, jonka kasvua ja kehitystä olen mielenkiinnolla seurannut pennusta lähtien.  Ukon olen nähnyt pariin otteeseen myös kokeissa ja olin erityisen tyytyväinen sen liikkumiseen, sen haku on laajaa ja liike kevyttä. Ulkomuodoltaan Ukko on upea ja sopii tyypiltään hyvin Gildalle, se on sopivan kokoinen eikä järin raskas. Luonteeltaan se on sävyisä, vaikka siitäkin kyllä weimarimainen macho löytyy. Näin Ukon omistajan kertoo koirastaan: Ukko on hyvänkokoinen (68 cm, 37 kg) ja urheilullinen weimarinseisojauros, jolla on selvä sukupuolileima, hyvät linjaukset ja hyvä pään muoto. Ukon purenta on virheetön ja turkki on tiheä sekä hyvälaatuinen. Ukko on palkittu ulkomuodostaan näyttelyissä ja saavuttanut Suomen muotovalion tittelin. Ukko on monipuolinen ja nopeasti oppiva seisoja, jota on käytetty metsästyksen lisäksi muun muassa valjakkohiihdossa ja

Lumitiikereitä pentulaatikossa!?

Platinan vaaleat kaunokaiset ovat vallanneet pentulaatikon ja onnesta normaaliakin sekaisempi kasvattaja täyttää sosiaalisen median kanavat pentujen kuvilla. Olet ehkä ihmetellyt vastasyntyneiden weimarin pentujen raitoja. Raidat tekevät näistä muutoinkin kuvan kauniista pennuista vielä erityisempiä. Mutta mitä ihmettä, eihän aikuisella weimarilla ole raitoja...?! Kyse ei oikeastaan ole raidoista, vaan rypyistä. Rypyt yhdessä weimarin ainutlaatuinen värityksen ja karvan kanssa tekee vaikutelman, että pennut olisivat syntyneet tiikeriraitaisina. Sama ilmiö on kuulemma havaittavissa myös napolinmastiffeilla, labradorinnoutajilla ja tanskandogeilla. Voisin kuvitella, että karvan värillä on ratkaiseva merkitys, miten raidat erottuvat. Itse olen tullut siihen tulokseen, että nahka on syntyessä aavistuksen löysä ja kroppa ehkä hieman kuiva, joten kun pentu saa ravintoa ja tervettä pyöreyttä kroppaansa, sen raidat siliävät pois. Toisaalta luin m